Forssa: Opisto sata: Mennään tuonne opistolle, ei tämmöisenä lauantaina muutakaan keksi

Pentti Vahtera kirjoittaa eloisasti osallistumisestaan sodanjälkeiseen opistoelämään ja kertoo senaikaisesta maailmanmenosta. Vahtera opiskeli Forssan työväenopistossa mm. matematiikkaa, konepiirustusta, sähköoppia ja ajoi opiston puitteissa myös ajokortin. Millaista oli istua opiston mökin laiturin päässä? Kaataako oppi ojaan? Mitä globalisaatio teki Forssassa?

Kuva: Forssan työväenopiston teoriapuoli Kartanonkadulla. Kuva Opistolaiskunnan albumista.

Minä ja opisto

Vahtera kirjoittaa:
”Olen sitä ikäluokkaa, että pääsimme siviiliin armeijasta sodan jälkeen heti ensimmäisenä. Työtä oli tiedossa, mutta harrastuksia olisi saanut olla jotain. Äitini oli kaukaa viisas, ettei poikaa veisi ’laulu, viini, naiset’. Hän toi sanomalehden eteeni ja sanoi: ’Katsoppas tuota, työväenopisto aloittaa taas toimintansa. Siellä saa opiskella ja harrastaa monenlaisia aineita, niistä on tulevaisuudessa hyötyä’. Myönsin asian näin olevan ja lupasin miettiä asiaa. Lokakuun puolivälissä oli rukouslauantai-ilta. Lauantain toivotut olivat menneet, kirkon kellot kumisivat viimeisiä lyöntejään. Ilta alkoi hämärtyä. Pienestä tihkusateesta huolimatta päätin lähteä pienelle kävelylenkille. Kauppalassa oli hiljaista. Pian huomasin seisovani Puistolinnan näyteikkunoiden äärellä. Eihän siellä paljon nähtävää ollut. Sodanjälkeinen ankeus näkyi vielä kaikkialla."

Kuva: Valokuvaamo Hellas. Kuvausaika 1940-luku. Vasemmalla Uuden kartanon työläisiä varten rakennettu pytinki. Puistolinna, ensimmäinen varsinainen kerrostalo Forssassa, on Finlaysonin 1940-luvun alussa rakennuttama asuin- ja liiketalo. Oikealla näkyy jyvämakasiinin nurkka. Makasiini purettiin 1960-luvun alussa. Lähde: piipunjuurella.fi, Forssan museon kuvakokoelmat.
(Kuvat saa isommiksi ja selkeämmiksi klikkaamalla.)

Vahtera jatkaa:
"Siinä kulmalla tuli vastaan eräs kaveri ja kysyi: ’Mihinkäs olet matkalla?’ Siihen sanoin: ’No en tiedä vielä’. Kaveri jatkoi: ’Mennään tuonne opistolle, Elli Laurila esitelmöi kirjallisuudesta, ei tämmöisenä lauantaina muutakaan keksi’.

Jaakko Laurilan pitkä hahmo toivotti meidät tervetulleiksi. Löysimme paikkamme huoneen perältä erään pöydän äärestä. Elli kertoi meille Runebergin ajan Porvoosta, ja luki katkelmia Runebergin laajasta tuotannosta. Syntyneen keskustelun aikana tulivat myös tutuiksi Kiven seitsemän veljestä. Näihin aikoihin ilmestyi Mika Waltarin ’Sinuhe Egyptiläinen’. Ihmettelimme Waltarin suurta asiantuntemusta muinaisen Egyptin elämästä. Siellä meni runsas kaksi tuntia ja tunsi jotain saaneensa. Se oli ensimmäinen kosketukseni työväenopistoon. Ulos päästyämme huomasimme, että vähäinen sade oli mennyt menojaan. Tummia pilven riekaleita ajelehti taivaalla. Kuu kurkisti joskus pilvien raosta."

Elli Laurila käytti opetuksessaan kirjailijoiden kuvia. Tässä kuvataulussa Mika Waltari. Aira Rauhalan kokoelmasta.

"Kuulin niihin aikoihin kerrottavan, että kun opisto perustettiin, niin Yhtiön sana painoi paljon. Maalta tuli nuoria tyttöjä työhön. Suurin onni kohtasi niitä, jotka pääsivät herrasväen piioiksi, vaikka eivät ruotsia osanneetkaan. Opistolla oppivat ruotsin lisäksi nöyriä ja kunnioittavia käytöstapoja ja niiaamaan kauniisti."

Kartanonkatu pytinkien aikana. Kuva Forssan kansalaisopiston leikekirjasta. Kuva mitä ilmeisemmin Forssan lehdestä.

"Kansakoulussa en oikein innostunut matematiikasta. Luin läksyt vain välttävästi. Myöhemmin huomasin, että matematiikka on tärkeä aine. Niimpä menin opistolle matematiikan tunneille. Meillä oli opettajana Kalle Pylkkänen. Lähellä eläkeikää oleva pienikokoinen ja ujonnäköinen mies. Kun hän pääsi vauhtiin, niin me oikein pelästyimme. Liitu lensi taulun reunasta reunaan. Siinä tuli numeroita pysty- ja vaakasuoraan, pilkkuja unohtamatta. Hyvä, että hitaammat pysyivät mukana. Jos häneltä kysyi jotain asiaa, niin vastaus tuli heti, ei siinä tarvinnut miettiä. Pätevä mies, hänellä oli pitkä kokemus.

Ammattikoulu aloitti toimintansa pian sodan jälkeen. Kaikilla oli suuri halu opiskella. Niinpä opistolle lainattiin opettajia ammattikoululta. Meille tuli opettajaksi rehtori insinööri Erkki Torkkola. Istuimme jo luokassa pöytien ääressä, kun ovesta tuli hymyilevä leveä hahmo. Luokkaan tultuaan hän hieroi kämmeniään vastakkain ja sanoi:’ Niin se on pojjaat, siellä koulussa ovat ruvenneet sanomaan minua ’Rymy-Eetuksi’, niin minä taidan ollakin’. Torkkola opetti meille aluksi konepiirustusta. Piirsimme erilaisia koneiden osia. Ensin piirrettiin luonnos ja sen jälkeen puhtaaksi toiselle paperille. Työvälineet olivat viivoitin ja harppi ja tietysti kynä. Oppi siinä ainakin piirustuksia lukemaan. (Minulla on vieläkin hallussani nämä piirustukset 60 vuoden takaa.)"

Kuva: Veturin ruuvikytkin

"Sen jälkeen opiskelimme sähköoppia. Torkkola piirsi taululle sähkömoottorin pyörimään. Sitten tuli koneopin vuoro. Ostimme kirjakaupasta oppikirjan sitä varten. Saimme läksyjä niin kuin koulussa ainakin. Siinä meni talvi opiskellessa. Torkkola sanoi lopuksi keväällä: ’Kone on siitä hyvä, että siitä näkee, missä on vika, mutta sähkölaitteissa sitä ei näe, sen tuntee ja se tunteminen voi olla hyvin ilkeää, joskus kohtalokasta.’

Saimme tehdä myös puusepän töitä. Aluksi oli opettajana Lauri Karento ja myöhemmin Mikko Oja. Kun en ole mikään viulunrakentaja, niin tein vain puutarhatuoleja ja muuta tarpeellista. Sai siellä ainakin kutterilastuja paidan sisälle, sen huomasi parhaiten illalla paitaa riisuessa. Siellä oppi tuntemaan kaikki puuntyöstökoneet.

Suunnittelimme onnistuisiko ajokortin ajaminen opiston puitteissa. Ja onnistuihan se. Saimme ammattikoulun auto-osastolta opettajaksi Eino Hentusen. Hänellä oli myöskin autokoulunopettajan pätevyys. Aluksi opettelimme kaikki liikennesäännöt ja –merkit. Sen jälkeen otimme käsittelyyn monet autotyypit. Moottorit ja muu rakenne tulivat tutuksi vähitellen. Ajo-opetuksen saimme Autotalon kuorma- ja henkilöautoilla. Insinööriajan jälkeen jokainen sai ajokortin.

Kevätjuhlan ohjelma oli tavallisesti omasta takaa. Aina kun kuulen Tchaikovskin Romanssin, muistuu mieleen Viljasen Ollin viulu, se soi kauniisti.

Kevätnäyttelyn jälkeen sulkeutuivat opiston ovet, eivät sentään kaikki.

Harjatanssia mökillä. Kuva opistolaiskunnan kuvakokoelmasta.

Vahtera jatkaa:
Pyhäjärvessä Hevoniemessä oli opiston kookas huvila ja sauna. Autoliikenne oli silloin vähäistä. Polkupyörällä ajaen soratietä, matka ei ollut matka eikä mikään. Kerran menimme saunaan liian aikaisin, siellä oli häkää niin, että kurkku kirveli. Peseminen jäi vähän lyhyeksi. Laiturin päästä vain veteen, sinne jäi häkä ja hiki. Istuin laiturin reunalla. Järvi oli aivan tyyni. Sorsapoikue ui emonsa perässä kohti Vohlasaarta, jättäen vanan jälkeensä. Lintujen laulu oli loppunut, jokainen oli löytänyt puolisonsa. Arka ahvenparvi siirtyi laiturin alle piiloon. Vilun väreet herättivät todellisuuteen, tai olisiko se ollut kahvin tuoksu, joka tuli ylempää huvilalta. Uutta pullaakin vielä. Siinä kahvikupin äärellä tuli keskusteltua viikon tapahtumista. Niin kuin saunaa ei olisi lähempää löytynyt. Siinä oli viehätyksensä, ehkä se luonnonläheisyys. Pyörällä kotiin ajaessani huomasin, että aurinko teki laskuaan Riihivalkaman suuntaan.

Tämä kaikki tapahtui entiseen hyvään aikaan. Pyhäjärven vesi oli vielä kirkasta ja puhdasta. Silloin ei puhuttu mitään saasteista eikä huumeista. Paljon olemme menettäneet, jota ei saada koskaan takaisin."

Kutomo, Finlayson-Forssan Viksbergin tehtailta. Kuva 1920-luvulta. Valokuvaamo Hellas. Lähde Piipun juurelta -tietokanta. https://bit.ly/2rlLgCQ

"Sitten tuli globalisaation aika. Sieltä ostettiin mistä halvemmalla saatiin. Ennen niin meluisana tunnettu kutomo hiljentyi vähitellen täydellisesti. Tuli työttömiä ja eläkeläisiä. Mitäs nyt tehdään? Opisto tuli taas avuksi. Perustettiin Miesten yhteiskunnallinen opinto- ja keskustelupiiri. Eikä ollut lajissaan ensimmäinen. Tämä miesten piiri on toiminut yli 20 vuotta (teksti kirjoitettu vuonna 2005). Se on korkea kasa lähdekirjallisuutta, jonka olemme käyttäneet näiden vuosien aikana. Se kirjakasa on ollut kuin pumputtava kaivo, meidän ikuiseen tiedon janoomme. Meillä oli aluksi opettajana Pertti Gylden. Hänet pyydettiin kotiseudulleen Jämsän kansalaisopiston opettajaksi. Siellä oli kotitalo valmiina ja ystäväpiiri. Ei hänellä ollut Forssassakaan mitään valittamista. Sitten tuli rehtoriksi Jukka Nummelin. Täällä syntyneenä hän ei parempaa paikkaa löytänyt.

Tuli outo mies, pysähtyi Kuhalan kosken partaalle. Mitähän mies mietti seisoessaan. Kosken pauhua kuunneltuaan, hän lähti päättäväisin askelin Ali-Heikan tilalle. Hän osti suuren maa-alueen. Koksen mukaan hän antoi paikan nimeksi Forssa. Myöhemmin osti Kossilan tilalta maan kutomoa varten. Näin alkoi esitelmä miespiirissä, kun aloimme käsitellä tehdasyhtiön perustamista ja sen myöhempiä vaiheita.

Raikon kartano. Kuva Lounais-Hämeen Luonnonsuojeluyhdistyksen sivulta: https://bit.ly/2OGzk6D

"Teimme retkiä Torrolle, Teurolle ja Raikon kartanoon. Tutkimme seudun historiaa satojen vuosien takaa. Venäjän vallanaika ja maamme teollistuminen oli opettavaista luettavaa. Luimme myös kaikkien presidenttien elämänkerrat ja heidän saavutuksensa. Syntyi vähän väittelyäkin. Tutustuimme myöskin kansalaissodan ja Lapuanliikkeen tapahtumiin. Varsinaisia sotatapahtumia emme paljoa käsitelleet, koska joukossamme oli useita rintamamiehiä, ja sota oli vielä tuoreessa muistissa. Sen sijaan meitä kiinnosti poliittinen historia, aina 1930-luvulta lähtien. Sota-aikana ei kaikkia kerrottu. Nyt kun arkistot ovat avautuneet, tutkijat ovat tuoneet ne kaikkien luettavaksi. ’Tämä on hirmuista’, sanoi Paasikivi. Niinhän se oli.

Viime vuoden aikana olemme opiskelleet Pohjoismaiden historiaa. Keväällä pidetään kokeet, että nähdään, mitä on oppinut. Tuntuu vähän turhalle opiskella tässä iässä, kun ei enää mihinkään valmistu. On se vähän virkistävää ja sosiaalista kanssakäymistä, pystyy keskustelemaan kun tuntee asioita. Tuntuu joskus, että pää on niin täynnä tietoa, ettei sinne mahdu enempää. Se mikä menee vasemmasta korvasta sisään, tulee oikeasta ulos. Olisiko se ollut sitä sementtiä, ei en muista. Onkohan ne vanhat ihmiset semmoisia. Huonomminkin voisi asiat olla. Oppia ei ole ojaan kaatanut.”

Pentti Vahtera

Vahtera opiskeli 2005 vuonna miesten yhteiskunnallisessa opinto- ja keskustelupiirissä ja osallistui tällä tekstillä Minä ja opisto –kirjoituskilpailuun. Teksti on julkaistu aiemmin Ajan virta –Minä ja opisto –kirjoituskilpailun antologiassa.
Antologian tekstit ovat monipuolisia, antavat erilaisia näkökulmia opistossa opiskeluun. Ne kertovat, että opistolla on ollut huomattava merkitys ihmisten elämässä.

Kirjoituksen kokosi Tanja Härmä.

Muut Opisto sata -blogikirjoitussarjan tekstit:

Kohti sataa vuotta:
https://opistosata.blogspot.com/2019/07/kokeilu.html

Työväenopiston mökin vieraita tapaamassa 1960-luvulla:

https://opistosata.blogspot.com/2019/08/tyovaenopiston-mokin-vieraita.html

Sivistysyhteiskunnan ja hyvinvoinnin yhtälö:
https://opistosata.blogspot.com/2019/08/sivistysyhteiskunnan-ja-hyvinvoinnin.html

Matka Aino Kilven kanssa työväenopiston näyttämölle:
https://opistosata.blogspot.com/2019/08/matka-aino-kilven-kanssa-tyovaenopiston.html

Aira Rauhala ja Lea Mäkelä -Silloin opiskelimme oppiaksemme elämää varten:

https://opistosata.blogspot.com/2019/09/silloin-opiskelimme-oppiaksemme-elamaa.html